Vaikkei nyt asia varsinaisesti tänne blogiin kuulukaan, niin koen, että pakko vähän edeltävästä viikostakin kirjoittaa, koska se kuitenkin vaikutti monella tapaa sunnuntain maratoniin. Sanotaan nyt vaikka lyhyesti niin, että valmistautumisviikko meni kaikkea muuta kuin lepäillessä, rennosti ottaessa ja syödessä, kuten tarkoitus oli. Sen sijaan postiteltiin vastentahtoisesti avioeropapereita, selviteltiin asunnon myyntiä, vietettiin useampi vuorokausi parin tunnin yöunilla ja ihmelteltiin miten leposyke voi makuultaan olla sama kuin kevyellä lenkillä. Onnistuin myös laihtumaan kilon, vaikka söin tasan niin paljon kuin pystyin enkä liikkunut käytännössä lainkaan. Kroppa kävi koko ajan ylikierroksilla. Eli itsevarma ei ollut fiilis missään vaiheessa viikkoa maratonin suhteen.

Kuitenkin kaikesta tästä huolimatta sunnuntaiaamuna kello herätti Kööpenhaminan rautatieaseman kupeessa sijaitsevan Omenahotellin nihkeistä lakanoista seitsemän aikaan. Maratonin peruminen ei käynyt missään vaiheessa mielessäkään ja olin varma, että saan palikat sen verran kasaan, jotta starttiviivalle asti pääsen - maaliviivasta en kuitenkaan ollut varma. Ulkona oli heti aamusta shortsikeli. Säätiedusteet lupailivat lämmön pysyvän 20 asteen, maratonin kannalta, huonommalla puolella ja luvassa olisi nonstoppina suoraa auringonpaistetta. Tämän tulin muutaman tunnin ja n. 30 km myöhemmin huomaamaan aika epämiellyttävällä tavalla.

Paria tuntia myöhemmin lähtöalueella oli päällä jo melkoinen tungos, mutta pienen paikasta toiseen säntäilyn jälkeen kuitenkin tarpeelliset palvelut löytyivät ja hetken päästä huomasinkin seisovani yksin ison tanskalaislauman keskellä, vieressäni 4:20 aikatavoitteeseen tähtäävät jänikset. Jos olisin hieman enemmän ollut tuolla hetkellä järjissäni, niin olisin suosiolla ottanut 10 minuuttia hitaammat jänöt kiikariin. Viikon rasitukset kuitenkin tuntuivat edelleen ja kesäkeleihinkään vielä ollut keho tottunut, joten tuskaisia kilometrejä olisi saanut rahojensa vastineeksi varmasti vähän hitaammallakin vauhdilla. Kaiuttimista kuului jonkin sortin puheenpitoa ja tasan klo 9:30 laukesi starttipistooli. Reilu 12 000 juoksijaa piti huolen siitä, että laukauksesta kesti aika tasan 12 minuuttia ennen kuin minä pääsin lähtöviivaa ylittämään. Siitä eteenpäin kuitenkin ruuhka oli, juomapisteitä lukuunottamatta, ihan siedettävä ja matkaa pääsi tekemään suht hyvin omaan tahtiinsa.

Jänikset nostivat ryhmän vauhdin heti alusta n. 5:50 min/km nurkille, josta kuitenkin hiukan hidastivat hetken kuluttua ja vauhti vakiintui n. 6 min/km molemmin puolin (näin niin kuin perspektiiviä antamaan mainittakoon, että tuo vauhti on suurinpiirtein sama kuin se jolla jaksoin nippanappa 2010 juosta sen hieman reilu 2000 metriä Cooperin testissä). 4:20 loppuaikaan pääseminen vaatii n. 6:10 min/km keskiarvoa, joka minulle ihan realistinen vauhti olisi voinut olla, mutta enhän minä ollut tajunnut ottaa juoma-asemien ruuhkia huomioon, jonka takia jänisten oli pakko juosta aikaa “varastoon”, koska noin joka viidennellä kilometrillä tuhraantuu helposti kymmeniä sekunteja ylimääräistä. 10 minuuttia hitaammat jänikset siis olisivat todennäköisesti juosseet sitä minun suunniteltua vauhtiani. Noh, enpä tuossa vaiheessa enää kuitenkaan tahtonut alkaa kovin jarruttelemaankaan, kun vauhti loppujen lopuksi tuntui yllättävän hyvältä. Syke oli koholla, mutta hengitys pelasi hienosti ja fiilis oli erinomainen.

Suurinpiirtein jänisten määräämää vauhtia päästeltiinkin sitten puoliväliin saakka, jossa tajusin juosseeni heittämällä puolimaratonin ennätykseni (2:10:46). Sen jälkeen kuitenkin myös sisäistin, että en pysty tätä jänisten vauhtia ylläpitämään vielä toista samanlaista. Päätin antaa jänöjen pikkuhiljaa häipyä horisonttiin ja jatkaa omaa rauhallista tahtia. Näemmä en ollut ainut, vaan iso osa minun kanssa suht samoissa vauhdeissa kulkeneista alkoi myös tulemaan samoihin johtopäätöksiin ja vauhtiaan pudottamaan. Yksin ei siis tarvinnut jäädä. Oma vauhti vakiintui seuraavan vajaan kympin ajaksi n. 6:10-6:20 min/km haarukkaan, joka tuntui varsin hyvältä. Hengitys kulki edelleen hienosti, mutta syke oli silti korkeammalla kuin olisin toivonut.

Hieman ennen kolmea kymppiä alkoi kuitenkin ongelmat. Vaikka olin noudattanut suhteellisen tarkkaa, ja monesti hyväksi itse testattua, energia- ja nestestrategiaa (joka toisella juoma-asemalla PowerBarin geeli + vettä ja joka toisella urheilujuomaa + tarpeen mukaan vettä) ja tämän lisäksi viileänä pysymiseksi kastellut itseni päästä varpaisiin järjestäjien tarjoamilla reitin varren suihkuilla n. 5 km välein, oli kuitenkin olo muuttumassa aika tukalaksi. Pahoinvointia ei ollut, mutta vatsa kramppaili. Tämän lisäksi tuntui, että kaikki mitä otan sisään jää vain vatsaan vellomaan eikä imeydy. Muutaman kilometrin jaksoin vatsaongelmia vastaan taistella ihan pelkällä tahdonvoimalla, mutta 31 km jälkeen oli pakko vaihtaa hetkeksi aikaa kävelyksi. En todellakaan ollut ainut, vaan kävelijöitä olin ohitellut pitkin matkaa jo kauan. Myöskään reitin varressa selällään makaavat pelin kesken jättäneet tai vatsalaukun sisältöään muille äänekkäästi esittelevät juoksijat eivät olleet mitenkään erikoinen näky. Tuloksista näkee, että noilla paikkeilla olin jo ohittanut tuhatkunta juoksijaa, joista aika iso osa todennäköisesti keskeyttäneitä. Maaliin mennessä edestä katoaisi vielä viitisen sataa lisää.

Kävelin tilannetta tasoittaakseni yhden kokonaisen kilometrin ja sen jälkeen pyrin juoksemaan niin pitkiä pätkiä kuin olotila antaa periksi, jonka jälkeen otin sen verran kävelyä, että fiilis taas muuttui siedettäväksi. Käytännössä kilometrien väliajat heilui siinä 8:00 - 6:40 min/km välimaastossa, riippuen siitä paljonko jouduin kävelemään. Olo oli karmea. Jossain vaiheessa tajusin etten enää edes hikoile, joka on lämpöhalvauksen ensimmäisiä oireita. Ei mikään ihme, kun syke hakkaa 160-170 välimaastossa suurimman osan aikaa ja vatsa ei ime nesteitä sisään.

Missään vaiheessa en kuitenkaan harkinnut lopettavani. Tila oli sekä henkisesti että fyysisesti varsin jännittävä. Kaikki energia ja keskittyminen meni jalkojen liikkeessä pitämiseen ja juurikaan mitään muuta ei tullut ajateltua. Jotenkin luulisi, että tuossa vaiheessa olisi kaikki alkuviikon ahdistus alkanut nostamaan päätään, mutta en muista suoneeni ajatustakaan sille aiheelle edes synkimpinä hetkinä. Vajaan 40 km kohdalla ajatukset siirtyivät jalkojen nostelusta veden saamiseen. Tämän koin varsin hyvänä merkkinä. Jano oli palannut takaisin! Kuin tilauksesta reitin varrelta joku satunnainen katsojatyttö ojensi mukillisen vettä käteen. Örähdin jotain kohteliasta kiitokseksi ja päätin ottaa veden kera yhden kofeiinilla varustetun energiageelin, josko siitä jotain lisäpotkua saisi. Hetken kuluttua vaihdoinkin jo tavallista pidemmäksi ajaksi juoksun puolelle ja nappasin seuraavalta juoma-asemalta vielä urheilujuomaa, joka alkoi taas maistumaan hyvältä. Totaalinen ahdinko muuttui raudanlujaksi varmuudeksi siitä, että maaliin päästään. Sen kunniaksi tuli kaiketi muutama kyynelkin tirautettua.

Pidin vielä muutaman lyhyen kävelytauon, mutta piakkoin alkoi reitin varren katsojien kannustus peittämään alleen kaiken muun - ei sitä sellaisessa mekkalassa kehdannut kävellä! Päätin, että loppumatka mennään juosten vaikka mikä olisi! Joku ihme oli tapahtunut ja kroppakin oli tästä päätöksestä samaa mieltä. Ensin edettiin sitä siinä vaiheessa fiksuimman tuntuista n. 6:30 - 6:40 min/km vauhtia, kunnes viimeisen sillan päälle kiipeämisen jälkeen laitettiin urku auki ihan kunnolla. Viimeinen puoli kilometriä taittuikin siihen kuntoon nähden varsin käsittämättömään n. 5 min/km vauhtiin, loppusuoralla vauhdin käydessä reilusti nelosenkin puolella. Ilmeisesti jalat oli sitä mieltä, että pitää näyttää sieltä vielä voimia löytyvän, kun vatsaongelmien takia ei ollutkaan päässyt niitä koko matkaa hyödyntämään. Sitä tunnemyrskyä joka valtasi siinä tuhansien katsojien keskellä loppusuoraa juostessa “MÅL”-tekstin loistaessa silmissä on lähes mahdoton kuvata. Ehkä on parempi etten edes yritä. Oheinen kuva napattiin jostain niiltä nurkilta.

Muutaman juoksijan ohitus. Maaliviivan ylitys. Mitali kaulaan, jogurtti sekä vesipullo käteen ja silmäkulmia pyyhkimään aitaan nojaillen. Siinä se oli. 4:37:54. Monet sanovat, että maratonin jälkeen on ensimmäisenä mielessä “ei koskaan enää uudestaan”. Se ei sinänsä ole mikään ihme, kun miettii kuinka tuskaisa oli tuokin matka ja kuinka monta sataa tuntia työtä se otti että siitä tuskasta ylipäätään pääsin nauttimaan. Minun ensimmäinen ajatus, kunhan olin saanut itseni ensin keräiltyä kasaan, kuitenkin oli: “Olisi sitä ehkä vähän pidemmällekin jaksanut”.

Sitä aihetta sivuten jatketaankin sitten uuden blogin puolella. Tänne aion tehdä enää loppuyhteenvedon valokuvien kera kuluneesta parista vuodesta. Tämä on ollut melkoinen matka, joten saattaa mennä hetki että pystyn sen järkevään mittaan jotenkin tiivistämään, mutta pyrin sen ensiviikolla kirjoittamaan.

Viimeiset hetket alkavat olemaan lähellä. Treenit on takana ja nyt annetaan enää kehon levätä, jotta ollaan paikan päällä mahdollisimman hyvässä iskussa. 652 km on juostu tämän vuoden puolella, eli suhteellisen hyvin ollaan linjassa 2000 km vuositavoitteen kanssa. Pari viikkoa tosin jäljessä, mutta kesä on vasta tuloillaan ja silloinhan ne parhaat olosuhteet tälle harrastukselle on. Yli kolmen kympin lenkkejä ehdin tekemään kaksi (eli tasan niin monta kuin ohjelmassa suositeltiinkin), 20-30 km lenkkejä kuusi kappaletta ja useita kymmeniä 10-20 km haarukkaan meneviä.

Fiilis on tällä hetkellä parempi kuin koskaan. Juoksin uusiksi kympin testijuoksun ja pudotin vajaa kaksi minuuttia ennätyksestä pois, nykyisen ollessa täten 50:31. Väitän, että hyvin pian saan puristettua tuon nippanappa alle 50 minuutin, sen verran hyvin sujui 800 m vedot viime viikolla. Puolimaratonin pitäisi tällä kunnolla mennä “reilusti” alle 2 h ja tätä lähden käytännössä testaamaan heinäkuussa Runner’s Twilight-kisaan (1:50-1:55 haarukka tuolloin kaikella järjellä ihan realistinen, jos vaan ehdin hyvin treenata).

Vaikka alunperin minun piti juosta tänä vuonna vain Kööpenhaminassa ja Kolilla maratonin mittaiset matkat, niin tässä nyt tuli vähän innostuttua, kun Nuuksiossa järjestetään uusi poluilla juostava kilpailu, Nuuksio Classic Trail Marathon. Toiminee mainiona “treeninä” Vaarojen Maratonia ajatellen, joka juostaan vielä tuotakin haastavammissa olosuhteissa sopivasti viisi viikkoa myöhemmin. Tämä tarkoittaa sitä, että heti kun Kööpenhaminasta on palauduttu starttaa armoton maastossa ravaaminen. Pyrin siihen, että ainakin 80% lenkeistä teen joko maastossa tai mäkisellä reitillä. Tavoite olisi, että kesän keskiarvo kilometrien suhteen pysyisi 50 km paremmalla puolella per viikko. Tällä hetkellä 50 km viikossa ei oikein enää tunnu missään ja esim. nyt alla olevat 70 km 7 päivän sisään meni todella mukavasti ja hyvin olisin voinut vetää muutamat kevyet lenkit päälle. Kovin treeniviikko tähän asti ollut 84 km.

Uskomaton matka on ollut nämä vajaat pari vuotta. Ei pysty oikein vieläkään asiaa ymmärtämään kuinka paljon on matkalla muuttunut. Noh, tästä aiheesta kirjoittelen tarkemmin sitten siinä viimeisessä viestissä tähän blogiin parin viikon päästä. Olen nyt jo päättänyt, että kävi Kööpenhaminassa miten kävi, niin tämä blogi nostaa lapun luukulle ja jatketaan uuden täysin eri lähtökohdista kirjoitettavan sivuston puolella. Ei ole paljoa enää läskiä mitä liikuttaa, kyllä nyt ollaan pitkään liikuttu ihan muista syistä.

Taisi olla ihan tämän operaation alkumetrejä, kun asetin itselleni neljä pitkän tähtäimen tavoitetta, joita voi rikkoa sitten kun takamus on keventynyt merkittävästi ja kuntoakin jo vähän alkaa löytymään: 5 km alle 30 min, 10 km alle 60 min, puolimaraton alle 2 h sekä maraton alle 4 h. Luonnollisesti tässä järjestyksessä. Näistä ensimmäinen meni yllättäen rikki jo viime kesänä ja ensiviikolla olen lähdössä kilpailussa kokeilemaan jo 25 minuutin alle pääsemistä. Kympin juoksemista olin kuitenkin pelännyt, koska se mittaa kestävyyspuolta huomattavasti paremmin kuin vitonen ja on täten parempi indikaattori maratonin loppuajasta. Salaa olen haaveillut 4:30 ajan alittamisesta ja erinäisten nettilaskurien mukaan se vaatii kympillä vähintään 54-55 min haarukkaan menevää aikaa.

Tämä tavoitteena nakkasin kengät jalkaan huonosti nukutun yön jälkeen ja lähdin katsomaan kuinka pitkälle kunto riittää. No hyvinhän se riitti. “Maalissa” kello vilautteli 52:10 lukua ja tiesin, että olisin alle 52 minuutinkin päässyt, jos olisin hieman aiemmin lopussa nostanut vauhtia. Tuon ajan perusteella pitäisi tänä vuonna puolimaratoninkin juokseminen alle pariin tuntiin olla käytännössä ihan juoksemista vaille tehty tempaus. Heinäkuussä olisi tarkoitus lähteä tätä ihan käytännössä kokeilemaan.

Olo ei tästä paljon paremmaksi voisi muuttua. Näyttää siltä, että pääsen alle 50 minuutin kymppejä juoksemaan kaikella todennäköisyydellä jo suhteellisen pian. Se onkin sitten se viimeinen kymmenminuuttinen, jonka haarukkaan tällä fysiikalla tuloksia todennäköisesti koskaan juostaan. Paljon on kuitenkin vielä petrattavaa ja nousujohteisia vuosia edessä lukuisia jos eli kun tällä valitsemallani tiellä jatkan.

Ps. kuten arvelinkin niin paino on treenimäärien noston jälkeen lähtenyt taas putoamaan. Tänä aamuna vaaka näytti 92,8 kg. Kävin tuossa hiljattain urheilulääkärin juttusilla, siitä lisää myöhemmin, ja hän oli sitä mieltä, että 90 kg kieppeillä saattaisi minun ihannepaino sijaita (InBody mittaus itseasiassa sanoi ihanteen olevan tasan 92,8 kg, mutta maratonia ajatellen turha rasva on vain rasite ja edelleen riittää sitä ihan mukavasti), eli vahvisti sen mitä itsekin olen arvellut. Antaa nyt rasvan siis vielä hetken aikaa palaa ennen kuin alkaa itseään pakkosyöttämään. Mitä vähemmän turhaa rasvamassaa on Kööpenhaminen kaduilla niveliä kuormittamassa, sen parempi.

Niin se nyt vain aika on päässyt vierimään, että enää jäljellä on 12 viikkoa itse h-hetkeen eli Kööpenhaminen maratoniin. Treenit ovat sujuneet mukavasti (mitä nyt yksi viikko tullut tässä maattua sohvalla jonkin sortin flunssan takia, mutta se on nyt jo selätetty) ja muutenkin kaikki tuntuu olevan juuri niin kivasti elämässä kuin kuuluukin. Paino on nyt aika pysyvän tuntuisesti jämähtänyt tuohon 95 kg molemmin puolin, tosin uskon edelleen, että siitä joku kilo saattaa pois kevään ja kesän mittaan kadota, kun aletaan taas lisäämään treenimääriä.

Eipä ole tänne bloginkaan puolelle paljoa ollut sanottavaa, kun tästä kaikesta on vain tullut niin normaali osa elämää, ettei siinä oikein osaa enää mitään erityistä nähdä. Lenkillä käydään, pyritään syömään terveellisesti (kohta tulee täyteen vuosi lihan pois jättämisestä!), seisotaan vaa’alla ja etsitään nettikaupoista Sitä Täydellistä Juoksukenkää. Kunto kasvaa siinä ohessa ja peilistä vastaan tuijotteleva kuva näyttää joka aamu entistä paremmalta. Innolla myös tällä hetkellä odotellaan lumien lähtemistä, jotta pääsisi tuonne poluille taas juoksemaan sekä kaivamaan polkupyörän telakaltaan. Myös vaellusvarusteita on tullut alustavasti hamstrattua, joten vähän pidempiäkin “lenkkejä” on kesäksi suunnitteilla.

Tämä nyt näin niinkuin väliaikaraporttina tänne. Kaikki hyvin ja mitään takapakkia ei ole tapahtunut - päin vastoin - vaikka blogin puolella hiljaista on ollutkin.

Nyt jo viikottaiseksi rutiiniksi muodostunut ratajuoksupäivä on pikkuhiljaa kantamassa hedelmää. Vauhdit on kasvaneet merkittävästi ja tästä voinee kiittää ihan yksinomaan parantunutta tekniikkaa, koska näin lyhyessä ajassa ihan pelkällä kunnon kohoamisella noita muutoksia ei voida selittää. Kovempiin vauhteihin tottumisen näkee hyvin myös palautumisessa: eilisen vetotreenipäivän jäljiltä ei ole mikään paikka kipeä. Vielä toissaviikolla taas oli hellänä joka toinen lihas vyötäröstä alaspäin.

Vähän statistiikkaa: Syksyllä kun kävin sen Teskun testin tekemässä määriteltiin minun anaerobiseksi kynnykseksi 162 iskua minuutissa vauhdilla 5:55 min/km (tämä mitattiin tasan samalla radalla 1000 m vedoilla). Tosin viikkoa myöhemmin juoksin Yyterin Piikin keskisykkeellä 167, joten se lienee lähempänä totuuttaa kynnyksen sijainnista (nyrkkisääntönä kun pidetään, että täysillä juostun puolikkaan keskisyke on aika liki oikeaa arvoa). Eilen tuli tehtyä radalla 800 m vetoja, keskisykkeillä 158 - 163. Vauhdit asettuivat haarukkaan 4:56 - 5:04 (noihin voi lisätä ehkä 5-10 s, foot podin kalibrointi oli n. 10 - 20 m metsässä per 800 m). Eli noin karkeasti sanottuna kokonainen minuutti näyttäisi sulaneen pois kynnysvauhdeista talven aikana.

Jännityksellä odotan jääkö tämä vain yksittäiseksi ihannesuoritukseksi vai jatkuuko nouseva trendi koko kevään.

ps. Jostain ihmeen syystä paino on heilahtanut takaisin yli 95 kilon. Syömisiäni en ole mielestäni muuttanut enkä mitään muutakaan ulkoista syytä keksi. Voisiko tämäkin olla kovemman treenin tuloksia? Katsellaan pidemmällä tähtäimellä. Varsin tyytyväinen olen nykyisiinkin mittoihin, joten eipä hirveästi jaksa aiheesta stressata.

Viime lauantaina vietettiin jo toista syntymäpäivää sitten tämän projektin starttaamisen. Koska muiden viikonloppumenojen takia ei ollut mahdollista sen kummemmin syntymäpäivää juhlia, niin päätin aloittaa - minulle uuden, mutta juoksupiireissä muuten aika yleisen - perinteen juoksemalla ikäni verran kilometrejä. 28 km siis tavoitteeksi, varusteita riittävästi päälle, jotta tarkenee vajaassa kymmenessä pakkasasteessa juoksennella ja ei muuta kuin kello käyntiin kuuden maissa illalla. Ainuttakaan yli 21 km lenkkiä en ollut tehnyt kesän jälkeen, joten tiedossa oli, että välttämättä ihan heittämällä tuo matka ei onnistu.

Turvallisuussyistä päätin toteuttaa lenkin pysyttelemällä koko ajan suhteellisen lähellä “mehupistettä” - eli tässä tapauksessa kaverini asuntoa -, jotta täydellisessä hyytymistilanteessakin on realistiset mahdollisuudet päästä omin jaloin lämpimään. Käytännössä tämä tarkoitti reitin pitämistä n. viiden kilometrin säteellä tästä osoitteesta. Mukaan mahtui silti monenlaista osuutta yksinään pelkässä kuunvalossa Porin lentokentän takana pellonreunassa juostuista kilometreistä sekä Isomäen jäähallissa päättyneestä Ässien pelistä aiheutuneessa väenpaljoudessa puikkelehtimisesta aina kirjurinluodon typötyhjällä konserttialueella piipahtamiseen. Hyvin Porilainen lenkki siis.

Itse juoksu nyt ei kovin kaksisesti sujunut. Itsekuri petti ja ensimmäiset n. 15 km tuli otettua turhan vauhdikkaasti. Loppumatkan osalta piti päättää juostaanko räkä poskella väkisin puristaen, naurettavan hiljaa hölkäten vaiko kävelypätkiä väliin lisäten. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska idea oli pitää homma mukavana (eli ei väkisin pusertamista) ja samalla hauskana (todella hidas hölkkä ei erityisen hauskaa ole pidemmän päälle). Ratkaisu osoittautui varsin hyväksi ja loppua kohden alkoivat ne “juoksujalatkin” taas löytymään ja pystyi pari hyvätempoista kilometriä vielä tekemään. Siltikin pidän lenkkiä oikein onnistuneena. Ison osan matkaa oli kaikesta huolimatta päällä todella hyvä “flow” (varsinkin pelkässä kuunvalossa keskellä peltoa päästellessä menemään) ja tuli pohdittua miten on osannut aiemmin elää ilman tällaisia elämyksiä. Sitä tunnetta on aika hankala yrittää selittää ihmiselle, jolle juokseminen on jotain mitä tehdään ainostaan pakon edessä, mutta jokainen tarpeeksi kauan pidempiä lenkkejä tehnyt varmasti tunnistaa olotilan. Sen hetken, kun jalat liikkuvat alla täysin vaivattomasti, juokseminen tuntuu maailman luonnollisimmalta asialta ja kilometrit tuntuvat taittuvan tavallista nopeammin, vaikkei ajalla sillä hetkellä mitään merkitystä olekaan.

Näiden hetkien tavoittelua tullaan jatkamaan nyt vuotta vanhempanakin.

Lisäys 31.1.2012: Näemmä Garmin Connectista saa tuotua tällaisia hienoja käppyröitä blogiin! Mainio toiminto:

Tänään putosi ekaa kertaa paino alle 95 kg:n. Se on siinä hilkulla pyörinyt jo toista kuukautta, joten olisin sen kyllä saanut ruokaa/nesteitä vähentämällä noissa luvuissa käymään aiemminkin, mutta olen sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että pyrin syömään suurinpiirtein sen verran mitä kulutankin - ja aion pitää saman linjan vastaisuudessakin. Vaikka noin muuten vaa’alla ei isoja muutoksia ole näkynytkään, niin jotenkin sitä on muuten “vetäytynyt kasaan” ja peiliin vilkuillessa tuntuu, että olen edelleen laihtunut enemmänkin. Myös vaatekokoa on joutunut taas kutistamaan, tosin toivon, että tästä ei enää pienemmäksi tarvitse mennä. Jo senkin takia, että sorruin ostamaan suhteellisen kalliit farkut.

Hiljaista on ollut täällä blogin puolella, mutta se ei ole johtunut siitä, etteikö olisi mitään kerrottavaa vaan enemmänkin sitä on ollut niin paljon, ettei oikein tiedä mistä lähtisi liikkeelle. Osa asioista myös ei oikein tunnu enää tämän kyseisen blogin otsikon alle sopivan, joten olen tässä jo vaivihkaa vähän pystytellyt uudempaa eri nimistä blogia, joka tulee jatkamaan siitä mihin tämä jää siinä vaiheessa kun koen “läskin liikkuneen” ihan riittävästi ja aletaan ihan vain liikkumaan.

Kuluneiden parin viikon aikana olen mm. laittanut koko treeniohjelman uusiksi. Käytännössä päätin lähteä kokeilemaan erittäin kehuttua olympiatason juoksijan Marius Bakkenin tavallisille kuolevaisille kasaamaa maratonohjelmaa, joka on hyvin eri tyyppinen kuin ns. perinteiset maratonohjelmat. Siinä missä suurin osa ohjelmista aloittaa suoraan maratontreenistä, jota sitten jauhetaan 15-20 viikkoa suhteellisen samanlaisena, taas Bakkenin 18 viikon ohjelmassa treenataan ensin vitoselle, sitten kympille, sen jälkeen puolikkaalle ja vasta viimeiset 7 viikkoa keskitytään ihan pelkästään maratonille. Toki pitkää lenkkiä ja muuta maratonspefisistä tehdään jo aiemminkin, mutta se ei kuitenkaan ole pääpainona siinä vaiheessa. Ohjelma on siis todella monipuolinen ja siinä pääsee juoksemaan, varsinkin tässä alkuvaiheessa, paljon kovaa. Se suositellaan tehtäväksi radalla, joka on minulle ihan uusi juttu. Tänään olisi tarkoitus mennä taas lähihallille tahkoamaan lyhyitä intervalleja.

Viime viikon keskiviikkona tuli hallissa myös juostua heittämällä uusi 5K ennätys, 25:49. Pudotin siis yli kaksi minuuttia marraskuun tuloksesta! Ihan turhaan tässä siis ei olla liikuttu. Jotain kertoo myös tuosta juoksusta se, että ensimmäisen 12 minuutin aikana rikoin Cooperin testin ennätykseni (jotain yli 2300 metriä, ei siinä vaiheessa paljon ehtinyt katselemaan) ja siihen perään juoksin sitten vielä 2700 metriä lisää - samalla vauhdilla! Olin varovasti haaveillut, että voisin ehkä loppukesästä/syksystä onnistua menemään alle 25 minuutin, mutta kyllä nyt tuntuu siltä, että se voisi onnistua jo tässä keväälläkin, varsinkin kun seuraavat muutamat viikot tulen vitoselle erikseen treenaamaan. Mielenkiintoista nähdä miten käy.

Sisätreenejä varten ja muutenkin ostin myös syntymäpäivälahjaksi itselleni Garmin Forerunner 310XT:n ja siihen footpodin (joka mittaa matkaa sisätiloissa, ja toki ulkonakin jos GPS pätkii). Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että joudun lopettamaan RunKeeperin päivittämisen, koska heidän systeeminsä ei tällä hetkellä Garminin laitteita juurikaan tue, vaikka etusivullaankin mainostavat tuen löytyvän. Toivotaan, että sen saavat korjattua. Muutoin pitää siirtyä pysyvästi muualle, esim. Garmin Connectin puolelle.

Jännittäviä aikoja siis luvassa!

ps. Ne luvatut kuvat ja videot Gran Canarian reissulta on tuloillaan, kunhan vain ehtisi.

Loma tuli ja loma meni. Hauskaa oli. Siitä lisää myöhemmin, kun ehdin purkamaan tavarat kamerasta ja kasaamaan jonkun tekstin kylkeen. Kunhan nyt ajattelin jotain kuitenkin ennen sitä kirjoittaa merkiksi siitä, että hengissä ollaan.

20 viikon treeniohjelma on laadittu Kööpenhaminan maratonia ajatellen ja sitä aletaan noudattamaan ensiviikolla, kunhan tästä edelleen hieman vaivaavasta flunssasta päästään eroon. Tämän viikon liikuskelen lähinnä fiilispohjalta, mutta näyttäisi sitä nytkin nelisen kymmentä kilometriä varmaan mittariin tulevan, ellei viikonloppuna nyt ihan hirveästi ala laiskottamaan.

Painoa ehti loman aikana tulemaan hieman lisää, mutta kuten järki sanookin, niin varsinaista läskiä nyt ei ehdi kovin paljoa yhdessä viikossa kerryttämään, joten nämä “lomakilot” tuntuisivat putoavan yhtä nopeasti kuin tulivatkin. Olen silti pyrkinyt syömään lähes sen mitä kulutankin eli millekään dieetille en ole palaamassa. Luotan siihen, että tämä treeniohjelma yksistään vielä muutaman kilon läskiä polttaa pois kevääseen mennessä.

Kirjoittelen tässä joku päivä myös tarkemman raportin viime vuodesta, kunhan ehdin kaikki luvut exceliin ynnäämään. Pikalaskutoimituksella kilometrejä kerkesi kertymään 1221 kappaletta juosten ja päälle muutama satanen kävelyä. Eli juoksua jo yksistään yli satanen kuussa. Se on minusta ihan hyvä saldo näin ekaksi juoksuvuodeksi. Katsellaan niitä lukuja tarkemmin sitten myöhemmin.

Laitetaan nyt vielä loppuun kuva erään nyppylän päältä, joka osui jouluviikolla tapahtuneen juoksulenkin varrelle:

Hyvää alkanutta vuotta 2012!

Ja arvatkaapa mitä? Ei tunnu missään! Enpä muista milloin olisi näin mahtava fiilis ollut ihan vain tavallisen viikon päätteeksi. Tällä viikolla tuli nimittäin juostua ensimmäinen yli 50 km viikko. Keväällähän kävin noita lukuja jo aika lähellä, mutta näin jälkikäteen tutkiskeltuna se ei ollut mitään muuta kuin typeryyttä ja on suoranainen ihme, että selvisin siitä ainoastaan sillä suhteellisen lievällä akillesvammalla. Näin jälkiviisaana pitää myös todeta, että silloin tuli treenattua jatkuvassa ylirasitustilassa.

Nyt taas tämä viikko ei ole ihan oikeasti tuntunut raskaalta oikeastaan missään vaiheessa. Varsinkin loppuviikko on sujunut kuin unelma, kun aloin tuon edellisessä postauksessa mainitun Matt Fitzgeraldin kirjan mukaisesti lisäämään kaloreita päivään. Tänään olisi helposti voinut juosta pidemmänkin lenkin, mutta päädyin nyt vetäisemään vain vähän vauhdikkaammin nuo tavoitteesta puuttuneet 5,3 km. Ensi viikolla otetaankin sitten kevyesti ja lauantaina aamuyöstä lennähdetään Gran Canarialle, jossa suunnittelin juoksevani tasan niin paljon kuin huvittaa.

Kuten edellisellä viikolla jo vähän veikkailinkin, niin tuo 9. viikko jäänee viimeiseksi viikoksi, kun pyrin liikkumaan kevyesti 10 h viikossa. Syitä tähän on lukuisia, mutta niihin hieman myöhemmin. Näyttäisi olevan tuloillaan aika pitkä teksti tällä kertaa. Viimeinen viikko näytti tältä:

Juoksua 42,6 km, 5 kertaa

Sauvakävelyä 10,4 km, 2 kertaa

Yhteensä 53 km

Aikaa kului 7 h 16 min

Energiankulutus ~5844 kcal

Listataanpa nyt ensiksi ne positiiviset opitut asiat näiden parin kuukauden ajalta:

• Jaksan liikkua paljon enemmän kuin oletin.
• Rasva-aineenvaihdunta tuntuu olevan suhteellisen hyvässä kunnossa, kun jaksoi hyvin liikkua vähän vähäisemmälläkin ravinnolla.
• Minun kohdalla harjoittelun rytmittäminen kolmen viikon kierrolla on oikeasti lähes välttämätöntä, eikä vain mikään ohjesääntö.
• Myös kevyt liikunta voi olla oikein mukavaa.

Varsinkin tuo harjoittelun rytmittämisen löytäminen oli todella hieno asia. Aiemmin en ole niinkään osannut siihen kiinnittää huomiota, mutta nyt tämän jakson jäljiltä koen osaavani aika hyvin päätellä sen kuinka kauan palautuminen kestää ja milloin tarvitaan lepoa ihan oikeasti. Kaksi kovempaa viikkoa ja perään yksi n. 50-60% viikko tuntuu olevan minun kohdalla erittäin hyvä systeemi - ja se istuu myös erittäin hyvin työrytmiini. Myöskin nuo muutamat todella raskaat pelkästä kevyestä liikunnasta koostuvat yli 10 h viikot olivat tehokkaan oloisia treeniviikkoja, joten varmaankin tulen tuollaisia tekemään esim. kerran kuukauteen tai pariin tulevaisuudessakin.

Sitten vähän negatiivisempia havaintoja:

• Yli vuoden kestäneen laihduttamisen myötä minun aineenvaihduntani on hidastunut merkittävästi. Mikäli siis aion pysyä näissä uusissa mitoissa, niin saan luvan totutella syömään huomattavasti vähemmän, kuin olen koskaan aiemmin syönyt. Toki tästä aineenvaihdunta “palautuu” myöskin jonkin verran, mutta tutkimusten mukaan täydellisesti tuskin koskaan.
• Vaikka osaankin nyt “kuunnella itseäni” paremmin, niin virheiden ja yliarviointien tekeminen ei ole mitenkään poissuljettua, vaan niitä tuli tehtyä ihan riittävästi vaikka takaraivossaan tiesi ottavansa turhia riskejä. Lisää järkeä siis kaivataan tähän päähän edelleen.

Varsinkin tuo aineenvaihdunnan merkittävä hidastuminen on tässä nyt hieman säikäyttänyt. Nyt ei puhuta mistään parista sadasta kalorista, vaan voin syödä 1000 kcal alle suositusten per päivä ilman että paino heilahtaa alaspäin. Tähän voi tietysti vaikuttaa sekin, että nuo kalorien (lepo, arkiliikunta, harrastukset) laskentakaavat toimivat tarkimmin keskikokoisten ihmisten kohdalla, kun taas minun parimetrinen varteni saattaa aiheuttaa heittoa ylöspäin, eli osa voidaan selittää myös mahdollisesti huonoilla laskukaavoilla. Mutta kyllä tämä toisaalta herätti myös sisäistämään muutaman asian:

• Olen jo nyt täysin normaalipainoinen
• Rasvaprosenttini on alhaisempi, kuin puolella ikäisistäni (tällä hetkellä 16%)
• Todennäköisesti olen nyt saanut pudotettua (ainakin lähes) kaikki ne kilot, jotka pelkästään ravinnolla terveellisesti ja kuntoa heikentämättä on mahdollista. Loput lähtee pitkällä tähtäimellä, jos jatkan samalla linjalla - ja minähän jatkan
• Liikunnan harrastamisesta on tullut niin tärkeä osa elämää, että en pysty yksinkertaisesti näkemään tällä hetkellä tilannetta, jonka takia elämäntapani muuttaisin takaisin huonompaan suuntaan. Joten voin keventää huomattavasti painosta stressaamista.

Nämä ylläolevat ovat ne isoimmat syyt, minkä takia olen nyt päättänyt siirtyä tässä painonpudotuksessa “seuraavalle tasolle”, eli pyrkiä löytämään sen optimaalisen ravintomäärän ja -suhteen, jolla saan pitkällä tähtäimellä kuitenkin poltettua hieman ylimääräisiä rasvoja pois, mutta toisaalta saan tarpeeksi energiaa, jotta pystyn treenaamaan entistä tehokkaammin. Tähän hommaan avuksi löysin Matt Fitzgeraldin kehutun, arvostetun ja erittäin hyvin lähteistetyn Racing Weight -kirjan, jossa otetaan tieteellinen näkökulma asiaan. Kirjassa unohdetaan painoindeksit sekä taulukot ja pyritään löytämään juuri se sopiva balanssi, jonka avulla saat itsesi pitkällä tähtäimellä mahdollisimman “tehokkaaseen” kuntoon (rasvaa ja lihasta juuri sinulle, sekä valitsemaasi harrastukseen, sopivassa suhteessa). Kannestaan huolimatta kirja ei myöskään ole pelkästään urheilijoille tarkoitettu, vaan sopii aivan hyvin myös paljon liikkuville tavallisille kuntoilijoille, jotka eivät tahdo raahata turhia rasvakiloja mukanaan.

Vaikka kirjassa pyritäänkin välttämään erilaisten arvioiden tekemistä ja kannustetaan löytämään se itselle sopivin paino kuukausien ja vuosien työllä, eli ihan puhtaasti empiirisellä kokeilulla, niin se tarjosi kuitenkin yhden laskukaavan jolla voi yrittää edes suuntaa antavasti arvioida sitä omaa optimaalista painoaan. Minun kohdalla tuo luku oli 90 kg, eli tasan se mitä olin itsekin epäillyt. Matkaa minulla tuohon on enää reilu 5 kg (+-virhemarginaalit), eli loppusuoralla tässä aletaan olemaan. Nyt saa siis loppua kalorien alhaalla pitäminen ja aletaan valmistamaan kroppaa tammikuussa alkavalle maratontreenille, jonka aikana toivottavasti noista kiloista muutama saadaan puristettua pois.

Tämä yritetään tehdä kirjan opeilla, eli “kertomalla” keholle harjoittelua ja syömistä sopivasti rytmittämällä sekä ravinnon laatuun huomiota kiinnittämällä, että nyt olisi tarvetta minimoida turhat rasvat ja maksimoida lihaskunto, jotta maratonilla ollaan mahdollisimman hyvässä kunnossa. Pelkästään ravintoa vähentämällä kun keholle enemmänkin annetaan signaali “nyt olisi talvi alkamassa ja kannattaisi varmaan säästellä niitä läskejä, jotta on ruokaa mikäli ne hankeen jemmatut kävyt jäätyy”.

Nyt on siis “pohjatyöt” tehty ja on aika aloittaa se pidemmän tähtäimen projekti, eli miten pidän itseni kunnossa loppuelämäni. Jos blogin sisällöstä ei vielä aiemmin ole tarpeeksi käynyt ilmi, niin minähän en todellakaan ole tuota maratonia juoksemassa vain näyttääkseni, että siihen pystyn ja sen jälkeen unohtamassa koko touhun, vaan se on vain yksi porras pitkän tähtäimen tavoitteissa, joista tärkein on pitää yllä tätä uutta löydettyä elämäntapaa niin pitkään kuin vain jalat kantavat. Maraton ei siis ole minulle mikään päätepysäkki, vaan enemmänkin koen, että vasta siitä tämä matka lähtee kunnolla käyntiin.